Legomato matelee ja pääsiäinen lähestyy

Voi, apua! Kamera ja kuva-arkisto pullistelevat kaikenlaista. Paasto ei siinä mielessä ole tepsinyt kovin hyvin. Kaikenlaista on tullut tehtyä, tarpeellista ja hyödyllistä, mutta myös turhaa. Mutta mitä teen nyt? Vietänkö pääsiäisen bloggerin äärellä? Vai pitäisikö jo ruveta tekemään postauksia valmiiksi, mutta julkaista vasta sitten pääsiäisenä? Vai pitäisikö antaa olla - postata vaikka myöhemmin uusien töiden ohessa...?

Moraaliasia ei ole vielä kirkastunut, mutta positiivista tässä on ollut se että olen tullut aktiivisesti pohdiskelleeksi tätä asiaa. Lisäksi olen käynyt käsityömoraaliaiheisia keskuteluita. Käsityömoraalierikoisasiantuntijaltani on vielä viimeiset kommentit saamatta (mulla on nimittäin tuttava, joka on pukuompelija, kasvatustieteilijä ja teologi. Sieltä suunnalta odotan kattavaa selvitystä ja suosituksia;-))

Pakko ja pakko

Olen jäänyt koukkuun tv-ohjelmaan. Se on aika yllättävää, koska meillä ei ole telkkaria. Mutta netistähän noita näkee. Siis Pakko tanssia on ihan pakko katsoa. Ja moneen kertaan. Huh, huh. Onpa iloittelua, tanssin riemua, laaja kirjo eri tanssilajeja, eri ikäisiä tanssijoita, erilaisia tanssijoita, taitoa, lahjakkuutta, energiaa, luovuutta, hulluutta, esiintymisviettiä. Ja vähän kahelit tuomarit. Saanan tunsin kun hän oli varsamainen teinityttö, mutta meni ja voitti suomenmestaruuden kuitenkin. Jollain Sami Saikkosen tunnillakin olen muuten joskus ollut... Mutta jos joku ei ole tähän mennessä katsonut Pakko tanssia -ohjelmaa, niin nyt heti katsomaan. Mitään menetettävää ei ole!

Aina ohjelman katsottuani haikeana muistelen tanssimista. Oma tanssini on pahasti jäänyt perheen perustamisen jälkeen. Ja itse asiassa tätä ohjelmaani katsottuani minulle tuli sellainen olo, että kilpatanssi on jotenkin "vajaavainen tanssilaji". En osaisi kuvitella tuonne ohjelmaan kilpatanssijoita esiintymään, en ainakaan niin että esitys sinne sopisi eikä olisi nolo. Tai sitten esiintyjien pitäisi olla ammattilaisten maailmanmestareita. Kilpatanssista siis puuttuu joku ulottuvuus - ehkä se kilpapainotteisuus ja sitä kautta kanonisointi on vienyt tanssilajilta katu-uskottavuuden. Mutta minäkin haluan tanssia! En vielä tiedä mitä, miten, missä. Nyt mun tanssit on leikkipuistossa tai luisteluradan reunalla, kun olen tyttöjen kanssa ulkona. Siellä voin kyllä vähän kerätä hitaita katseita...

Palataanpa takaisin blogini teemaan ja tunnelmaan: Tanssi on mahtava taiteenlaji, koska se ei tuota mitään turhaa tavaraa tai jätettä. Olen vannoutunut hyötyliikunnan kannattaja. Työmatkakävely ja -pyöräily, kasvimaan hoito ja lasten kanssa ulkoilu ovat kannattettavaa hyötyliikuntaa. Mutta lasken myös tanssin hyötyliikunnaksi;-). Haitallista tanssissa on tietysti se että sitä tehdään sisätiloissa ja tanssiharrastus vaatii tilavat salit ja sileät lattia. Valoista ja peileistäkin voi olla hyötyä. Mutta kyllähän näillä leveyspiireillä sisätiloja ja valoja tarvitaan joka tapauksessa, joten melko kevein mielin pystyn antamaan synninpäästön tanssille. Ja tästäkin syystä haikailen tanssin perään ja tunnen kateutta tanssijoita kohtaan. Teidän moraalipohdintanne ovat paljon helpompia kuin käsityöpakkoisen.

Voisinko soveltaa itseeni tanssiohjelman nimeä: Pakko tehdä käsitöitä? Tarkoittaen, että älä pyristele vastaan vaan tee sitä, mihin sinulla on intoa ja taitoa. Jos vaan teen sitä mitä minun on pakko tehdä, paljastaako tekeminen minulle oikeutuksensa myöhemmin? Olen yrittänyt miettiä, että miten kuvataiteilijat kokevat oman työnsä? Heillä täytyy olla sama dilemma, mutta jos olet taiteilijaksi ryhtynyt, niin joku sisäinen pakko on voimakkaampi kuin vastustavat voimat.

Mutta sitten joudun vielä kysymään: Miten tämä eroaa siitä "jos on pakko päästä kaksi kertaa vuodessa kaukolomalle" tai "jos on pakko potkia mummoja perjantai-iltaisin"? Please, moraaliasiantuntijat, vastatkaa!

Toinenkin paasto - tai sen yritys

Olen vähän yritellyt toisenlaistakin paastoa (tosin aika huonolla menestyksellä). Ei, en ole oikeasti paastoamassa, syön muuten ihan normaalisti, mutta yritän hillitä kahvinjuontia ja siihen kiinteästi liittyvää herkkujen syöntiä.

Tämä tapa alkoi silloin kun tytöt olivat pieniä: rupesin aina iltapäivisin tyttöjen päiväunien aikaan palkitsemaan itseni kahvilla ja jollain herkulla - kakkupalalla tai viinerillä tms. Ennen en juonut kahvia juuri yhtään, tai ihan satunnaisesti. Mutta tuosta iltapäiväpalkitsemisesta tapa jäi pahasti päälle, ja siitä on tosi vaikea päästä eroon. Ongelmaa pahentaa vielä se, että työpaikallani on noita herkkuja hyvin helposti tarjolla: työpaikalla on kahvila. Asiakaskahvila kai se on ensisijaisesti, mutta saa siellä henkilökuntakin käydä.

Nyt siis yritän hakea päivärytmiä ja elämäntapaa, johon päivittäinen kahvittelu ei kuuluisi. Minusta tämä pahe sinänsä ei ole kovin paha, enkä niinkään painon tai rahanmenon takia tätä tapaa sure. Mutta se, minkä olen tämän tavan myötä menettänyt, on kyky nauttia niistä kahvihetkistä. Kun tästä herkkuhetkestä on tullut päivittäinen tapa, se ei tunnu miltään. En enää esim. nauti torikahveista tai hakeudu kaupungilla käydessäni jonnekin hyvään kahvilaan. Se ei enää tuota samaa nautintoa - ja sen myötä elämä on muuttunut latteammaksi (eikä siis lattemmaksi:-)).

Kovin hyvin vieroitukseni ei edisty, mutta ehkä tässä pitää kiiruhtaa hitaasti. Jokainen väliin jätetty kahvitauko on askel eteenpäin (tai siis taaksepäin). Mutta pelkään vaan että lähtötilanteen savuttamiseen menee tosi pitkä aika. Siihen että voin taas nauttia satunnaisista kahvilakäynneistä.

No, tästä pitää nyt vähän laajentaa perspektiiviä. Ajattelen että tämä sama mekanismi pätee kaikkeen ihmiselämässä - no, ei ehkä ihan kaikkeen (tätä voisi ehkä miettiä jossain muussa yhteydessä tarkemmin). Mutta koko ihmiskunta on kärsimässä pahemman kerran tästä samasta ilmiöstä: mikään ei tunnu enää miltään, kun kaikkea on yllinkyllin tarjolla. Nyt useimmat ratkaisevat tämän sillä että kaikkea pitää saada vaan lisää ja lisää. Mutta olisiko kuitenkin fiksumpaa yrittää paastota ja hakea sitä kautta tuntumaa ihmisenä olemiseen ja elämästä nauttimiseen?

Kotifilosofi pohtii

Vietän tässä hiihtoloman iltoja yksin kotona. Lapset ja mies ovat mummolassa, ja minä jäin kotiin. No, päivät menevät töissä - ja menisivät illatkin. Mutta kun minä tykkään rauhallisista koti-illoista... Minulla olisi vaikka kuinka paljon tekemistä, enkä varmasti saa tehtyä kuin murto-osan. Aika ei siis tule pitkäksi!

Minusta siis kotona olo on kaikkein parasta. Yksinkin, mutta tietysti erityisesti perheen kanssa. Saa olla rauhassa ilman kiirettä, saa nauttia toisten seurasta, elää ihan tavallista arkea ja tehdä niitä omia arjen asioita. Tätä elämä minusta juuri on, hyvän arjen tekemistä - ja tietysti sen katkaisemista joskus juhlalla.

Erityisesti työpaikalla olen kuunnellut ihmeissäni aivan vastakkaista villitystä: ”Joo, pidin pitkän viikonlopun ja olin Berliinissä - kun ei tässä nyt ehdi pitempää lomaa viettämään” todettiin puhelinkeskustelussa maisamakonttorissa. Tai ”Vie lapset vaikka ruotsinlaivalle, jos et muuta keksi”, opasti äiti lastensa isää. ”Nyt on pakko saada lomaa. Varasin kymmenen päivän matkan Thaimaaseen”, kertoi stressantunut työkaveri. Minulta kollega kysyi, että milloin sinulla on loma. Kun vastasin että tässähän olen sitä lomaa pitänyt, viimeviikollakin, niin sain osakseni silmienpyörittelyä ja ihmettelyä (joka siis tarkoitti että oletko joku luuseri, kun et matkusta sinne ”Thaimaaseen”, Vietnamiin tai Meksikoon).

Siis ensinnäkin mihin Thaimaaseen? Vievätkö ihmiset lapsensa puuhamaaseenkin?!

Ja toisekseen, eikö loma ole loma, jos ei matkusta jonnekin.

Mutta pääasia tässä on se, että eikö kukaan enää viihdy kotona? Miksi on pakko päästä pois? Milloin sitten eletään sitä omaa elämää jos aina pitää järjestää jotain poikkeuksellista. Kuka silloin oikein on? Mihin kuuluu? Ja mitä lapset oppivat elämästä tällä menolla?

Siivous ostetaan siivoojalta. Ruoka ostetaan valmiina. Vaatteet ostetaan valmiina. Lapsille ostetaan hoito, kasvatus ja ajanviete, vanhuksille vain hoito. Vakuutus kattaa kaiken muun, mihin ei osannut varautua. Ja elämä ostetaan matkatoimistosta. Mihin ihmistä itseään enää tarvitaan? Mikä on elämän tarkoitus?

Tällaisia pohtii keittiöfilosofi (tai paremminkin kotifilosofi)...

Ai niin, tästä jäi nyt ekologinen ulottuvuus kokonaan käsittelemättä. Selvää on että jatkuva turha matkustelu on ekologisesti täysin kestämätöntä! Mutta siitä ehkä joku toinen kerta lisää...

Vielä vähän välipalaa: piti tehdä tarte tatin:
Mutta siitä tulikin pelkkä "tarte"

Sukkahousukolumni

Paaston kunniaksi viihdytän teitä pari vuotta sitten kirjoittamallani sukkahousukolumnilla. Sitä ei ole julkaistu missään, mutta se on kiertänyt joitakin sisäpiirejä...

Sukkahoususalaliittoteorioita
Naistenlehdissä vähän väliä joku julkisuuden naishenkilö kehuu suhdettaan sukkahousuihin. Sukkahousujen tyylikkyyttä ja naisellisuutta ihaillaan, kerrotaan lempimerkit ja lempivärit, mainitaan, minkä sukkaliikkeen kanta-asiakas kukin on. Minun täytyy tehdä päinvastainen tunnustus: inhoan sukkahousuja.

Nuorena opiskelijatyttönä olin menossa edustamaan omaa opiskelijayhteisöäni toisen korkeakoulun opiskelijajuhliin. Minulla oli kirkkaanpunainen kotelomekko ja tarkkaan sävynmukaan valitut sukkahousut. Tiedossa oli siis tyylikästä edustusta ja hauskat opiskelijajuhlat. Juhlapaikan edessä taksista noustessani sääreni tahriintui pölyyn. Kun huiskaisin häiritsevän pölyhiukkasen pois, räts, silmäpako ilmestyi punaisiin sukkahousuihin. Eipä muuta kuin ostamaan uudet sukkahousut R-kioskilta: valikoimasta löytyivät mustat. Se siitä eleganssista. Ja tästä alkoi sukkahousuvihanpitoni.

Sukkahousut ovat salaliitto naisia vastaan: Sukkahousut ovat epämukavat, ne kiristävät ja kiertävät, ne on hankala pukea (ja riisua!) ja ne kutittavat. Suostuisiko mies ikimaailmassa käyttämään sukkahousuja? No joo, poikkeukselliset miehet poikkeustilanteissa ehkä, mutta joka päivä, osana arkipukeutumista. Ei taatusti! Olen lisäksi vakuuttunut että sukkahousukauppiailla ja Actimel-tehtailijoilla on salaliitto. Eihän kenenkään vatsaa turvottaisi, jos sukkahousut eivät kiristäisi ja puristaisi.

Ja sukkahousutehtailijoilla on toinenkin salaliitto naisia vastaan: nykyaikana olisi teknisesti mahdollista tehdä purkaantumattomia, kestäviä sukkahousuja, mutta sittenhän kukaan ei enää ostaisi sukkahousuja. Sukkahousut ovat kalliita ja käytännöllisesti katsoen kertakäyttöisiä. Siksi naisen 80 sentistä noin 60 menee sukkahousuihin. Näin miehen euro on naisen 20 senttiä. Ja kertakäyttöisyydestä johtuen sukkahousut ovat ekologinen katastrofi. Onko joku nähnyt viime aikoina silkkisukkia? Pöh, keinokuidusta ne tehdään. Ne ovat maatumattomia, ja siksi kaikki maailman kaatopaikoille päätyneet nylon-sukkahousut vieläkin lojuvat siellä. Miettikää sitä rikkinäisten sukkahousujen vuorta - huh, puistattaa! Tietysti jätesukkahousuihin on sitoutunut paljon hiiltä. Voisivatko sukkahousut siis pelastaa ilmastonmuutokselta ja maailmanlopulta?

Mutta entä sukkahousujen tyylikkyys ja naisellisuus? Onko kalkkunannahan kalpea tiukkaan nylonlankaan kääritty pullea reisi tyylikäs? Entä polvien sisäpinnalta nyppyyntynyt harmahtava sukkahousuneulos? Kantapäästä reittä tavoitteleva silmäpako? Onko haarakiila naisellinen? Kiristämätön (mutta kuitenkin kiristävä) vyötärönauha? Ihonvärinen, kiiltävä nilkkamakkara? Kuka on saanut naiset uskomaan moiseen?

Paasto

Laskiaistiistai. Aika aloittaa paasto. Minä päätin aloittaa bloggauspaaston. Tämä idea liittyy siihen aikaisemmin raportoimaani moraaliongelmaan. Haluan paaston aikana tutkia, väheneekö tarpeeni ideoida ja tehdä kaikkea turhaa, jos blogi ei ole minua siihen kannustamassa. Jos himo ei siitä vähene, niin sitten pitää löytää joku eettinen tapa kanavoida luovuutta ja turhuuden tuottamisen tarvetta.

Sovin itseni kanssa että pääsiäisenä saan esitellä tällä foorumilla kaiken, mitä olen paaston aikana tuottanut. Mutta ei ennen sitä. Ennen sitä voin kyllä postailla muuta, esim. kirjoitella pakinoita tai julkaista luontokuvia (hmmm...). Tai mitä tahansta, mikä ei tuota uutta fyysistä tavaraa tähän maailmaan. Ruoan suhteen olen vähän horjuvalla kannalla. Ruoka on kyllä fyysistä, mutta ruokaa on pakko olla - ja se tehdään tosi tarpeeseen (useimmiten). Jos siis siltä tuntuu, niin annan itselleni luvan kirjoittaa ruokajuttuja.

Ennen paastoa herkutellaan vähän. Mieleni tekee esitellä keskeneräinen työ. Tähän olen nyt upottamassa niitä kid mohareita, mitä tuli hamstrattua. Ja sen lisäksi tämä on juuri sitä insinöörimäistä muotoonneulontaa, mikä minua himoittaa.

Ihme juttu! tuleekohan siitä mitään...?

Sitten hame, jonka tein Eurokankaan kankaasta, joka oli niiiiiin ihana, että se oli pakko ostaa, vaikka ei tuollaista hametta kyllä alkuunkaan tarvitse. No, olihan se mulla tänään töissä (ja oli hyvä päivä: sain asiakkaan hyväksynnän jätti-ikuisuusprojektille! Hurraaa!).

Päälikankaan lisäksi vuori on ihana...

Lapaset kiristää kainalosta

Päätimme miehen kanssa vielä jatkojalostaa huovutettuja lapasia: neuloin villasekoitelangasta resorin ranteeseen: