Nallen (ja kaverin) uudet vaatteet

Nallen mekko oli mennyt rikki. Nallea vähän ujostutti. Ei hätää, tehdään uusi mekko.

Sitten moraalipainia. Aikaisemmin tekemän turkoosi myssy ei mielestäni ollut ihan onnistunut. Se siis piti tehdä uudestaan. Hoh-hoijaa...

Lopuksi työkaverin onnittelukorttiin kultainen sydän. Onnea liitolle!

Prinsessameininkiä

Tytöt saivat kutsut prinsessa-aiheisille synttäreille. No eihän meillä mitään prinsessamekkoja ole, tytöt kun ovat futaajatyyppejä. Mutta äiti päätti askarrella tiarat prinsessoille. Joululahjapannat ja sokerivesitärkki salaisina aseina...
Tunnustan, että suunnitelma oli virkata puuvillalangan kanssa metallilankaa. Näin olisi tullut kiiltoa eikä tärkkäystäkään olisi tarvittu. Mutta äiti osti liian paksua metallilankaa. Ensi kerralla sitten onnistuu...

Aurinkolaukku

Toinen tytöistä suunnitteli aurinkolaukun. Se on hyönteissyöjä...
Tästäkin täytyy sanoa, että ei niin turhake kuin luulin. Laukku on ollut tyttöjen mukana toriostoksilla ja sinne on pakattu salaatit ja paprikat ja muut kylmälle arat. Laukku on nimittäin topattu.

Tikkataulu

Istuin pukuhuonessa tyttöjen jumpan ajan ja neuloin. Muiden jumppaajien pikkusisarukset kyselivät, että mitä teet. Tikkataulua, vastasin. Siis omituinen liivitunika ilman saumoja. Kidmohairia ja hienon hienoa silkkivillaa. Ei niin turhake kuin alunperin ajattelin. Tämä on ollut jo muutaman kerran päällä töissä ja kukaan ei ole heittänyt tikalla tai muullakaan.
Mietin että pitäisi vielä värkätä sellainen kuva, jossa selitän, miten tuo on tehty: edestä navan kohdalta ruvetaan neulomaan ympyrää (joka toisella kerroksella 8 silmukan lisäys). Kun ympyrä on tarpeeksi iso, päätellään silmukoita helmaa, kädenteitä ja kaula-aukkoa varten. Ja seuraavalla kerroksella luodaan yhtä paljon silmukoita kuin edellisellä kerroksella pääteltiin. Ja sitten neulotaan ja kavennetaan samalla rytmillä kunnes vaate on valmis. Värejä saa vaihtaa, miten haluaa... Lopuksi vielä kastelin ympyrän, pingotin sen nuppineuloilla ja annoin kuivua. Tästä pingotuksesta kahdeksan kulmaa korostuivat vähän liikaa, käytössä kulmat ovat aika hyvin hävinneet.

Legomato matelee ja pääsiäinen lähestyy

Voi, apua! Kamera ja kuva-arkisto pullistelevat kaikenlaista. Paasto ei siinä mielessä ole tepsinyt kovin hyvin. Kaikenlaista on tullut tehtyä, tarpeellista ja hyödyllistä, mutta myös turhaa. Mutta mitä teen nyt? Vietänkö pääsiäisen bloggerin äärellä? Vai pitäisikö jo ruveta tekemään postauksia valmiiksi, mutta julkaista vasta sitten pääsiäisenä? Vai pitäisikö antaa olla - postata vaikka myöhemmin uusien töiden ohessa...?

Moraaliasia ei ole vielä kirkastunut, mutta positiivista tässä on ollut se että olen tullut aktiivisesti pohdiskelleeksi tätä asiaa. Lisäksi olen käynyt käsityömoraaliaiheisia keskuteluita. Käsityömoraalierikoisasiantuntijaltani on vielä viimeiset kommentit saamatta (mulla on nimittäin tuttava, joka on pukuompelija, kasvatustieteilijä ja teologi. Sieltä suunnalta odotan kattavaa selvitystä ja suosituksia;-))

Pakko ja pakko

Olen jäänyt koukkuun tv-ohjelmaan. Se on aika yllättävää, koska meillä ei ole telkkaria. Mutta netistähän noita näkee. Siis Pakko tanssia on ihan pakko katsoa. Ja moneen kertaan. Huh, huh. Onpa iloittelua, tanssin riemua, laaja kirjo eri tanssilajeja, eri ikäisiä tanssijoita, erilaisia tanssijoita, taitoa, lahjakkuutta, energiaa, luovuutta, hulluutta, esiintymisviettiä. Ja vähän kahelit tuomarit. Saanan tunsin kun hän oli varsamainen teinityttö, mutta meni ja voitti suomenmestaruuden kuitenkin. Jollain Sami Saikkosen tunnillakin olen muuten joskus ollut... Mutta jos joku ei ole tähän mennessä katsonut Pakko tanssia -ohjelmaa, niin nyt heti katsomaan. Mitään menetettävää ei ole!

Aina ohjelman katsottuani haikeana muistelen tanssimista. Oma tanssini on pahasti jäänyt perheen perustamisen jälkeen. Ja itse asiassa tätä ohjelmaani katsottuani minulle tuli sellainen olo, että kilpatanssi on jotenkin "vajaavainen tanssilaji". En osaisi kuvitella tuonne ohjelmaan kilpatanssijoita esiintymään, en ainakaan niin että esitys sinne sopisi eikä olisi nolo. Tai sitten esiintyjien pitäisi olla ammattilaisten maailmanmestareita. Kilpatanssista siis puuttuu joku ulottuvuus - ehkä se kilpapainotteisuus ja sitä kautta kanonisointi on vienyt tanssilajilta katu-uskottavuuden. Mutta minäkin haluan tanssia! En vielä tiedä mitä, miten, missä. Nyt mun tanssit on leikkipuistossa tai luisteluradan reunalla, kun olen tyttöjen kanssa ulkona. Siellä voin kyllä vähän kerätä hitaita katseita...

Palataanpa takaisin blogini teemaan ja tunnelmaan: Tanssi on mahtava taiteenlaji, koska se ei tuota mitään turhaa tavaraa tai jätettä. Olen vannoutunut hyötyliikunnan kannattaja. Työmatkakävely ja -pyöräily, kasvimaan hoito ja lasten kanssa ulkoilu ovat kannattettavaa hyötyliikuntaa. Mutta lasken myös tanssin hyötyliikunnaksi;-). Haitallista tanssissa on tietysti se että sitä tehdään sisätiloissa ja tanssiharrastus vaatii tilavat salit ja sileät lattia. Valoista ja peileistäkin voi olla hyötyä. Mutta kyllähän näillä leveyspiireillä sisätiloja ja valoja tarvitaan joka tapauksessa, joten melko kevein mielin pystyn antamaan synninpäästön tanssille. Ja tästäkin syystä haikailen tanssin perään ja tunnen kateutta tanssijoita kohtaan. Teidän moraalipohdintanne ovat paljon helpompia kuin käsityöpakkoisen.

Voisinko soveltaa itseeni tanssiohjelman nimeä: Pakko tehdä käsitöitä? Tarkoittaen, että älä pyristele vastaan vaan tee sitä, mihin sinulla on intoa ja taitoa. Jos vaan teen sitä mitä minun on pakko tehdä, paljastaako tekeminen minulle oikeutuksensa myöhemmin? Olen yrittänyt miettiä, että miten kuvataiteilijat kokevat oman työnsä? Heillä täytyy olla sama dilemma, mutta jos olet taiteilijaksi ryhtynyt, niin joku sisäinen pakko on voimakkaampi kuin vastustavat voimat.

Mutta sitten joudun vielä kysymään: Miten tämä eroaa siitä "jos on pakko päästä kaksi kertaa vuodessa kaukolomalle" tai "jos on pakko potkia mummoja perjantai-iltaisin"? Please, moraaliasiantuntijat, vastatkaa!

Toinenkin paasto - tai sen yritys

Olen vähän yritellyt toisenlaistakin paastoa (tosin aika huonolla menestyksellä). Ei, en ole oikeasti paastoamassa, syön muuten ihan normaalisti, mutta yritän hillitä kahvinjuontia ja siihen kiinteästi liittyvää herkkujen syöntiä.

Tämä tapa alkoi silloin kun tytöt olivat pieniä: rupesin aina iltapäivisin tyttöjen päiväunien aikaan palkitsemaan itseni kahvilla ja jollain herkulla - kakkupalalla tai viinerillä tms. Ennen en juonut kahvia juuri yhtään, tai ihan satunnaisesti. Mutta tuosta iltapäiväpalkitsemisesta tapa jäi pahasti päälle, ja siitä on tosi vaikea päästä eroon. Ongelmaa pahentaa vielä se, että työpaikallani on noita herkkuja hyvin helposti tarjolla: työpaikalla on kahvila. Asiakaskahvila kai se on ensisijaisesti, mutta saa siellä henkilökuntakin käydä.

Nyt siis yritän hakea päivärytmiä ja elämäntapaa, johon päivittäinen kahvittelu ei kuuluisi. Minusta tämä pahe sinänsä ei ole kovin paha, enkä niinkään painon tai rahanmenon takia tätä tapaa sure. Mutta se, minkä olen tämän tavan myötä menettänyt, on kyky nauttia niistä kahvihetkistä. Kun tästä herkkuhetkestä on tullut päivittäinen tapa, se ei tunnu miltään. En enää esim. nauti torikahveista tai hakeudu kaupungilla käydessäni jonnekin hyvään kahvilaan. Se ei enää tuota samaa nautintoa - ja sen myötä elämä on muuttunut latteammaksi (eikä siis lattemmaksi:-)).

Kovin hyvin vieroitukseni ei edisty, mutta ehkä tässä pitää kiiruhtaa hitaasti. Jokainen väliin jätetty kahvitauko on askel eteenpäin (tai siis taaksepäin). Mutta pelkään vaan että lähtötilanteen savuttamiseen menee tosi pitkä aika. Siihen että voin taas nauttia satunnaisista kahvilakäynneistä.

No, tästä pitää nyt vähän laajentaa perspektiiviä. Ajattelen että tämä sama mekanismi pätee kaikkeen ihmiselämässä - no, ei ehkä ihan kaikkeen (tätä voisi ehkä miettiä jossain muussa yhteydessä tarkemmin). Mutta koko ihmiskunta on kärsimässä pahemman kerran tästä samasta ilmiöstä: mikään ei tunnu enää miltään, kun kaikkea on yllinkyllin tarjolla. Nyt useimmat ratkaisevat tämän sillä että kaikkea pitää saada vaan lisää ja lisää. Mutta olisiko kuitenkin fiksumpaa yrittää paastota ja hakea sitä kautta tuntumaa ihmisenä olemiseen ja elämästä nauttimiseen?